Pyörä, siis mikä tahansa pyöreähkö liikkumiseen tai liikuttamiseen tarkoitettu esine toimii, koska vierintävastus on yleisesti ottaen pienempi kuin vastaava liikekitka. 1800-luvulla yksi jos toinenkin ihminen keksi yhdistää pyörän ja polkemisen, mutta oikeastaan vasta kun paroni Karl von Drais patentoi ”juoksukoneensa”, voitiin todeta modernin polkupyörän syntyneen. Vuonna 2020 eli noin viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun hipit Kaliforniassa keksivät maastopyöräilyn ajaessaan fillarinsa (tahallaan) metsään, Chemigaten prosessioperaattori Harri Vainionpää hankki ensimmäisen maastopyöränsä. Ja nyt kauniina kesäkuun päivänä pääsemme todentamaan, kuinka ”helppoa” on vierintävastuksen voittaminen.
Toki Harrilla oli aikaisemminkin pyörä ollut. Hän harrasti aikoinaan maantiepyöräilyä, ja huhu kertoo, että hänen entinen kilpaspeksit täyttävä Peugeot-pyöränsä löytyisi Turun lähistöltä ja että se olisi yhä Chemigaten perheessä. Olen tämän sarjan myötä huomannut, kuinka ihmiset hieman vakavoituvat kertoessaan mielenkiinnon kohteistaan, ja niin käy myös nyt. Harri puhuu pyöräilystä rauhallisesti ja asiantuntevasti eikä hän yritä leveillä. (Pohjanmaalla prameillaan, mutta Harri ei tee myöskään sitä.) Kalustoa löytyy pihalta kahden polkupyörän verran. Kona-merkkinen maastopyörä on se, josta uusi innostus sai alkunsa huhtikuussa viime vuonna. Tuhat kilometriä oli sen mittarissa jo parissa kuukaudessa. Kyseinen pyörä on laadukas mutta ei lähelläkään hintahaarukan yläpäätä. Viereen on nostettu uudenkarhea, hissitolpalla varustettu fatbike, joka painaa niin vähän, että sen voisi melkein ottaa lentokoneeseen käsimatkatavaraksi. Jos Kona on laadukas muttei seksikäs, maastopyörien Volkswagen, niin tämä toinen painii luokassa Range Rover.
Lähdemme liikkeelle Kauhavan keskustan läpi verkkaisesti pyöräillen. Sää on mitä miellyttävin, ja tuudittaudun uskomaan, että ehkä tästä vielä hyvä tulee. Minut palautetaan maan tasalle tokaisulla: ”Kaverit sanoi, että älä päästä Schaumannia liian helpolla.” Jahap, olisihan se pitänyt arvata.
Matka kuitenkin jatkuu rauhallisesti, ja Harrin kasvoille laskeutuu tyyneys, joka kuultaa läpi myös hänen äänensävystään, kun hän kertoo, miksi juuri maastopyöräily on tempaissut hänet mukaansa. ”Ihan alkuaikoina eräällä pyöräretkellä, matkan varrella sijaitsevalla laavulla, minulle tarjottiin kahvit. Ei maantiellä pyöräillessä kukaan nokipannukahvia tarjonnut.”
Tarkoitus on suunnata Ojutjärvelle, mutta matkan varrella poiketaan Sorvarin hiekkamontulla kokeilemassa hieman teknisempiä [pyöräilytermi joka tarkoittaa haastavaa] reittejä.
Pysyin hyvin kyydissä mukana, kun laskettelimme sorateitä pitkin, mutta soramontulla alkoi tulla pisteen menetyksiä, kun jalka kävi vähän väliä maassa. Harri liikkui vallan sutjakkaasti yhä vaikeammissa olosuhteissa. Jos hänen tekniikkaansa kuvailisi kalaksi vedessä, minun tekniikkani on pikemminkin kuin särki satulassa.
Ilman sen pahempia pannuja [pyöräilytermi joka tarkoittaa kaatumista] pääsemme takaisin soratielle. Pulssi laskee sieltä 160 tuntumasta, ja Harri pyytää nuuhkimaan metsän tuoksuja. ”Onhan tämä jotain ihan muuta”, hän hymähtää tyytyväisenä. Ojutjärvellä minua kehotetaan nesteyttämään, jonka jälkeen saan ottaa tyypit läskipyörästä. Yllättävän ketterästi ja kevyesti liikkuu kömpelön näköinen kapistus juurakossa. Minua opastetaan, että kun viisituumaiset renkaat täytetään 0,7 bariin, ne joustavat juuri sopivasti epätasaisilla alustoilla.
Paluumatkalla keskustelemme hieman Harrin urasta. Hän aloitti Lapuan Perunan puolella, mutta siirtyi sieltä nopeasti taloon työskentelemään kuivureilla, varastossa ja nyt märkäprosessin operaattorina. Yrittäessäni tivata, minkä takia hän on viihtynyt talossa yli kolmekymmentä vuotta, hän luettelee syiksi mahdollisuuden itsenäiseen työhön, jota on myös mahdollista kehittää.
Vähän huomaamatta on tahti kiihtynyt, ja nyt oppaani on ottanut määränpääkseen Sammalkiven kodan. Matkalla polku muuttuu märäksi ja todella, todella pehmeäksi. Harri lentää upottavan maaston yli ihmepyörällään, kun minä taas uppoan kettinkejä myöten kuraan. Pumppu takoo, hiki valuu ja muta lentää. Periksi ei nyt voi antaa, eikä pelkästään ylpeyden takia. Jos tukea ottaa jalalla, Converset jäävät ikuisiksi ajoiksi syvälle Kauhavan multaan.
Toteamme Vainonpään perheen terassilla virallisen mittalaitteen kellottaneen matkan pituudeksi 16,86 km ja ajaksi 1 h 19 min. Palauttelua hoidetaan ohrapohjaista urheilujuomaa nauttimalla, saunomalla ja paljussa loikoilemalla. Juuri valmistunut vispipuuro kruunaa pohjalaisen vieraanvaraisuuden.
Harri osoittautuu varsin sosiaaliseksi eläimeksi. Hän kertoo liittyneensä Kauhavan MTB-kerhoon, jotta ei yksin aina tarvitse maastossa pyöriä. Hän puhuu myös lämmöllä ystävistään Chemigatessa, ja saan kuvan, ettei Harrin ole tarvinnut terassillaan ikinä yksinäisyyttä potea. Työkaverit ovat myös tottuneet soittamaan, kun pyöräilyä koskevat asiat ovat arveluttaneet. Ennen kuin suuntaan kotiani kohti ja jätän Harrin punnitsemaan valintaa toisen oluen ja MTB-kerhon iltalenkin välillä, on aika päättää, kenelle seuraavaksi haaste heitetään. ”Markku Nurmisen vihreä peukalo on legendaarinen. Pitääköhän tarina paikkansa, että poliisitkin olisivat joskus kiinnostuneet?” No, Markku, pitääkö?
