Urheilun ja muun elämän yhdistäminen voi joskus olla hankalaa. On mietittävä ja sovittava aikataulut niin, että treenaamaan ehtii joka tapauksessa. Toisinaan muu elämä saattaa jäädä paitsioon, kun on oltava salil eka salil vika. Myös pesäpallossa raudan nostaminen ja voimaharjoittelu on suuressa roolissa, jotta pelaaja olisi mahdollisimman hyvässä lajifyysisessä kunnossa. Joskus jotkut (ei-lajista-niin-tietävät) ihmettelevät, miten käyn niin harvoin punttisalilla. Ilmeisesti tällaisina fitnessbuumiaikoina pitäisi salilla viettää aikaa 10 kertaa viikossa. Kuitenkin pesäpalloilijan on harjoiteltava sekä voimaa, nopeutta että etutilannetta: on siis oltava kokonaisvaltaisesti hyvä. Pesäpalloilija harvoin saa saliohjelmassaan tänään treenata vain hauiksia ja huomenna ojentajia: treenit ovat kokonaisvaltaisia, usein koko kehon kattavia punttisuorituksia. Ei riitä, että epäkäslihakset loistavat pimeässä, jos näppi ei koskaan ole ruudussa. Ei myöskään riitä, että pelissä hoitaa itsensä ykköspesälle, on jaksettava juosta kotiin asti, suhteellisen rivakkaa vauhtia vieläpä. Tämän kaiken haltuun ottamisen yrittämiseen kuluu valtava määrä aikaa.
Kaiken treenaamisen lisäksi pitäisi ehtiä käymään koulussa tai töissä, usein jopa molemmissa. Naispesäpallossa tuskin kukaan nykypäivänä pystyy elämään pelkällä pesäpallon pelaamisella. Myös miehet joutuvat käymään töissä, harva on täysin ammattipesäpalloilija. Kuluvan vuoden aikana olen pitkästä aikaa pystynyt keskittymään treenaamiseen hyvin ilman suurempia opiskeluahdistuksia tai vammoja. Olen kuitenkin gradun kirjoittamisen ohessa tehnyt myös töitä, joten olen sekä opiskelija että työläinen. Gradun kirjoitusviikolla olen pystynyt elämään treenien ehdoilla, työssäkäyvänä on suunniteltava harjoitukset työelämään sopiviksi. Joskus kuitenkin tuntuu, että urheilijaminä on toissijainen alterego elämässäni. Joskus kirjoitin gradua 6 tuntia putkeen ja unohdin syödä. Joskus töistä tullessani olin niin väsynyt, että juoksutreeni oli pakko keskeyttää, ettei tule vammoja, kun en jaksanut enää. Toisinaan elämän osa-alueet sotivat toisiaan vastaan eivätkä hommat tunnu sujuvan niin töissä kuin treeneissäkään.
Urheilijalle toitotetaan hyvin usein, että on oltava urheilija 24/7. Mielestäni olen kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä urheilija. Olen psykologian opiskelija, kohta alani ammattilainen, psykologian maisteri. Olen tyttö, nainen, tytär ja tyttöystävä. Olen ystävä, sukulainen, kodin hengetär, auringonpalvoja, penkkiurheilija, suihkulaulaja ja eläinten suuri rakastaja. Jos minun kaikkina hetkinä pitäisi miettiä vain urheilun kannalta hyviä vaihtoehtoja ja tehdä minua pesäpallourallani edistäviä päätöksiä, joutuisin luopumaan myös monista elämääni kuuluvista hienoista hetkistä. On ymmärrettävää, etten pääse heinäkuussa kahden viikon reppureissumatkoille, mutta urheilijaminänikään ei halua luopua voisilmäpullan kera käydystä monen tunnin juttutuokiosta mummon kanssa. En halua luopua laskettelureissusta ystävien kanssa tai olla kokeilematta rullalautailua. En halua jättää väliin romanttisia illallisia tai kahvitteluita vain, koska minun ei pitäisi syödä liikaa sokeria, tai koska on kiire puntille tai ettei nyt vaan missään koskaan sattuisi mitään. Haluan elää ja kokea myös muuta kuin uuden penkkiennätyksen.
Haluan tehdä tätä kaikkea myös joukkueeni kanssa ja joukkueeni takia. Kun muu elämä on mallillaan, pystyy keskittymään täysillä myös urheiluun ja esimerkiksi peliin valmistautumiseen. Varsinkin naisilla oman siviilielämän huolet vaikuttavat vahvasti myös pelaamiseen. Pelaamisen pitäisi pystyä erottamaan muusta arkistressistä, mutta loppujen lopuksi ihminen on vain yksi kokonaisuus, jossa kaikki elämän osa-alueet yhdistyvät. Mielestäni on vain hyvä asia, jos ihmisellä on monia asioita elämässään. Urheilusta voi ammentaa voimaa arkirutiinien suorittamiseen ja hikoillessa unohtaa työstressin kiireen. Mummon nisujen ääressä voi parantaa maailmaa ja parhaan ystävän kanssa vain tuijottaa hiljaa kesäyön tähtitaivasta ja olla onnellinen.