Olen 22-vuotias pesäpalloilija Vimpelistä. Aloitin pesäpallon 5-vuotiaana, joten olen pyörinyt kentillä jo 17 vuotta. Sitä ennen kehittelin uraa pääasiassa pullonkorkkien ja kivien keräämisessä Saarikentän katsomon alta. Toisinaan satuin myös pesäpallokentälle pelin jälkeen kysymään isältä, tuliko pyttyä. Pyttyjen toivossa päätin itsekin lähteä pesisreeneihin serkkuni kanssa. Hän oli juuri kivikolla onkimassa, kun pyysin häntä kanssani harjoituksiin. Niin jäi kalat narraamatta ja Liikalan tytöt polkivat treeneihin. Sille tielleni jäin.
Nykyään tie vie Vimpelistä Lapualle treeneihin ja pelaamaan. Ensi kesä onkin jo kahdeksas Virkiän väreissä. Enää matka ei taitu aivan pyörällä sotkien. Jos olisin hitusenkin nuorempi, olisin varmasti hurjastellut Lapuantietä mautolla, jonka vanhempi väestö tuntee mopoautona.
Tämän päivän Lapuan Virkiä on hyvä kokonaisuus nuorta hulluutta ja vanhuuden viisautta. Pelaajien iästä huolimatta haluamme kaikki pysyä ajassa kiinni. Esimerkiksi harjoittelumme kehittyy koko ajan niin lajillisesti kuin fysiikan osaltakin. Kiinnitämme erityistä huomiota lämmittelyyn. Alkutwerkkaus on ehdottoman tärkeä vammojen välttämiseksi. Twerkkaamme niin, että koko keho on lämmin ja valmis lajiharjoitukseen.
Lajina pesäpallo on tietenkin myös välineurheilua. Lapualla kuitenkin on aina ollut puitteet kunnossa sen suhteen. Vanhalla mailalla tai räpylällä ei ole koskaan tarvinnut pelata, jos uuteen on ollut tarve. Kenties myös siksi lapualaaset on lyäny palloa Kaappoolahan saakka jo ties kuinka kauan.
Samoin pelimatkat sujuvat onnistuneesti korkean teknologian linja-autoilla. Pitkillä matkoilla virikkeet ovat ensiluokkaisia, kenenkään nimittäin ei tarvitse tyytyä pelaamaan ristinollaa, kun ratsastamme elektroniikan aallonharjalla.
Olemme harkinneet nykytekniikan tehokkaampaa hyödyntämistä myös peliasioissa. Esimerkiksi joukkueen palaverit voitaisiin hoitaa puhtaasti WhatsApp -sovelluksen kautta. Vaarana toki on, että merkki paljastuu, jos viesti menee väärään ryhmään, mutta sellaisiin virheisiin meitä on valistettu Internetin vaarat -tyyppisillä kursseilla. Tällaista (non)verbaalista kommunikointia ovat varmasti testanneet jo monet miesjoukkueet, sillä esimerkiksi treeneissä heidän ei tarvitse puhua toisilleen mitään. Vuorovaikutus tapahtuu tehokkaan virtuaalisesti, kun pelaajien ei tarvitse turhaan laittaa persoonaansa peliin.
Joukkueena olemme kiinnittäneet huomiota myös siihen, että meillä on hyvä olla yhdessä yksilöinä. Individualismin kehittäminen joukkueurheilussa on ehkä hieman hankalaa mutta
olemme keksineet siihenkin ratkaisun. Uudenlaisessa systeemissä otamme itsestämme selfien eli omakuvan ja postaamme sen kaikkiin sosiaalisiin medioihin, jotta varmasti kaikki joukkueen jäsenet näkevät, millaisella mielellä jokainen on tänään ja tällä hetkellä. Mutruhuulet voivat kertoa pahasta olosta, josta sitten keskustellaan WhatsAppissa. Iloinen selfie taas kertoo muille somettajille, että tänään on hyvä päivä ja tässä reenissä aion kehittyä paremmaksi pelaajaksi.
Tähän fiiliskuvaukseen saamme apua myös seuratasolta, sillä olemme saaneet avustuksia, jotta saamme kaikille hankituksi omat selfiekepit. Sillä tavalla saamme paremmin koko kehossa olevan tunnelman kuvattua. Tämä kaikki tekniikka puskee meitä kehittymään niin joukkueena kuin yksilöinäkin.
