Pelko on ihmiselle ja kaikille tähän maailman historian aikakauteen selvinneille olennoille luonnollinen tunne. Pelko ohjaa ihmisen välttämään vaarallisia asioita ja on näin yksi alkukantaisimmista selviytymiskeinoista. Nykyään ihminen vain on oppinut pelkäämään sellaisiakin asioita, joiden välttämisestä seuraa lisää vaikeuksia. Korkeanpaikankammoinen ei pääse romanttisille treffeille Eiffel-torniin, koska pelkää. Työntekijä ei pysty etenemään urallaan tai saamaan ylennyksiä, koska pelkää esiintyä ja kertoa mielipiteensä. Pelkoa on maailma täynnä, niin myös pesäpallossa.
Pesiksessä erilaisia pelon kohteita kutsutaan kammoiksi. Pesäpallo on hyvin monipuolinen laji; samoin kammon kohteet ovat moninaiset. Esimerkiksi tunnetuin kammo on lautaskammo, latinankieliseltä nimeltään Circus Horribilis. Toinen yleinen kammo on heittokammo. Kenties yleisin pelon kohde on kuitenkin itse pallo. Pallokammoinen ihminen pelkää palloa, mikä on perin erikoista, sillä pesäpallossa kaikki toiminta suoritetaan pallon kanssa. Ainoastaan pesältä toiselle juokseminen tapahtuu ikään kuin palloa paeten, vaikkakin ennen vuotta 1931 on ilmeisesti etenijää saanut yrittää polttaa myös heittämällä itse juoksijaa. Koska lajin nimi ei kuitenkaan ole polttopallo, sääntöä muutettiin. Lisäksi olen havainnut, että pesiksessä kammon kohteina voivat olla myös kiinniottaminen, kopin lyönti sekä pesälle loppuun asti suoraa juokseminen.
Harmikseni voin some-seurakunnan läsnä ollessa todeta, että näistä kammoista minulla on ollut kaikki. Aikoinaan kuularinkikään ei olisi riittänyt syöttöharjoituksiin enkä olisi saanut toimitettua palloa lukkarille edes kirjeitse. Palloa en onneksi ole pelännyt sitten vuoden 2001, jolloin sain uudet hampaat pallon katkaisemien tilalle. Koppikammo oli traagisin, mutta siitäkin selvisin (sakoilla). Loppuun asti pesälle juokseminenkin aiheutti jossain kohdalla pään vaivaa, kun kerran lensin voltilla kakkosvahdin yli.
Olen kuitenkin selättänyt kaikki, ainakin pesäpalloon liittyvät, kammoni, mikä kertoo siitä, että kammot ja pelot on tehty voitettaviksi. Jokainen voi löytää omat keinonsa niistä ylipääsemiseen, mutta suosittelen ottamaan vastaan myös apua. Pelkästään asian ääneen sanominen voi jo helpottaa, kun huomaa, miten hullusta asiasta onkaan kyse. Jos puhuminen ammattiauttajallekaan ei auta, olemme isäni kanssa kehitelleet erityisesti lukkareille suunniteltua kammokammiota. Jos tässä kammiossa ei lautaskammo katoa, niin ainakin saadaan syntymään uusia pelkoja tilalle.
Kammokammio. Kammio on suunniteltu niin, että keskiosan korkea kohta on halkaisijaltaan juuri syöttölautasen kokoinen, jolloin väärän syöttäminen on käytännössä mahdotonta. Kammion reunat ovat leveämmät, jotta lukkari pystyy liikkumaan ja syöttämään sekä oikealta että vasemmalta puolelta. Jo paranemassa olevaa kammoa saadaan heräteltyä myös pienellä painetestillä, kun kammion yläosassa oleva ilma-aukko tukitaan hetkeksi. Näin ollen kesäkuumuuden tukahduttava ilmasto saadaan myös jäljiteltyä kammioon. Sivuvaikutuksena lautaskammon paranemiselle voi olla klaustrofobia eli ahtaanpaikankammo. Sen parantamiseen tarvitaankin sitten jo laajempaa laitoshoitoa.
Vastavalmistumaisillaan olevana psykologina, lukemista vaille lääkärinä ja elämänkoulun wannabe-opettajana olenkin pohtinut, että olisiko sittenkin niin, että tämä kammon möhkäle olisikin vain pelkoa epäonnistumisesta. Useimmiten kammoon ja pelkoihin liittyy muutakin kuin itse pelon kohde. Lukkari ei välttämättä edes kammoa sitä, osuuko lautaseen vai ei, vaan pelkää epäonnistumista. Epäonnistumisesta taas seuraa pelko siitä, mitä muut ajattelevat, kuinka joukkueeni nyt käy. Palloa pelkäävä ei pelkää palloa vaan sitä kipua, joka syntyy, kun pallo käy. Tähän lääkkeenä olisi varmasti räpylän avaaminen ja pallon kiinniottaminen.
Kammoilijan pitäisi hyväksyä oma pelkonsa ja se, että oikean syötön syöttäminen ei varmasti ole taidosta kiinni. Mihin se taito yhden pelin aikana olisikaan kadonnut! Kammoilijan olisikin hyvä erottaa suorituksensa omista ajatuksistaan siitä, mitä muut ajattelevat ja noiden ajatusten pelosta. Epäonnistumista seuraavat ajatusketjut ovat usein harmillisempia kuin itse epäonnistuminen. Toki pallon jättämää kipua sääressä on vaikea erottaa epäonnistuneesta pelisuorituksesta, mutta uudelleen yrittämisellä ja jääpussin avulla on mahdollista päästä yli pelkotiloistaan.
Tämä pätee myös tosielämään. Kun itse ensimmäisen kerran myönsin pelkääväni perhosia, ei kauhu perhosen kohdatessa ollutkaan enää niin suuri, vaan pikemminkin naurettava. Älä anna pelon kaventaa näkökenttääsi pesäpallossa tai muussa elämässä. Älä estä itseltäsi mahdollisuuksia vain koska asia vaikuttaa kammottavalta. Kysy itseltäsi, miksi pelkäät ja onko pelko todellakin aiheellinen, mitä voisi pahimmillaan tapahtua? Jos ammattimainen kammokammiokin todetaan hyödyttömäksi, ei varmasti auta muu kuin mennä ”kotia koppaan maata” tai asettua kilpikonnapuolustukseen maailman pahuutta vastaan.
Pelikentällä harvoin ehtii sukeltaa pois viheltävän pallon tieltä. Pelkääminen kuitenkin kaventaa havaintokenttää ja saa koko ihmisen vaikuttamaan pieneltä. Kasva pelkosi yläpuolelle. Jos pelkotilat eivät silti hälvene, suojaa pää ja niska. (kuva: Pekka Tuominen)