Pöö, hyvät ystävät!
Sain kunnian osallistua 4.-11.6. Esa Saarisen Tulenkantajat seminaariin Kyproksen Pafoksella! Tuhannet kiitokset Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiölle, joka myönsi minulle ja parillekymmenelle muulle opiskelijalle matka-avustuksen, joka mahdollisti tämän huikean kokemuksen!
Mutta mikä homma tämä lähes myyttinen seminaari oikeastaan on? Mitä diplomi-insinööriopiskelijat saavat irti filosofi Saarisen luennoista? Jokainen kokee seminaarin omalla tavallaan ja jokaisen ajattelu etenee tai jättää etenemättä kyseiselle henkilölle sopivaan suuntaan. Siksi voinkin kertoa vain, mitä itse sain seminaarista irti ja millä tavoin uskon voivani olla parempi kesätyöntekijä seminaarin ansiosta.
Kenties tärkein tapa on, että Saarisen luentojen jälkeen uskon positiivisuuden voimaan. Tämä ei ole työympäristössä ilmeistä, sillä negatiivisuus tarjoaa usein positiivisuutta enemmän välittömiä hyötyjä. On helpompaa sanoa ”Ei kuulu mun työnkuvaan” kuin tarttua toimeen ja tehdä tarvittava asia. Tällaisella negatiivisuudella toki joutuu tekemään vähemmän töitä kuin tarttumalla haasteisiin, mutta samalla välttyy myös oppimasta uutta ja kehittymästä.
Saman ajattelutavan yleisempi muoto kesätyöntekijöiden keskuudessa on ”En mä varmaan osaa”, jolla pystyy helposti pitäytymään omassa ruudussaan vailla epäonnistumisen mahdollisuuksia. Pessimisti ei pety, mutta samalla jää väliin monet tilanteet joissa omaa osaamista voisi nimenomaan kehittää. Esimerkkinä muistan viime kesältä tilanteen, jossa jouduin / sain ainoana tehtaalla olleena (kesä)työntekijänä vaihtaa pumppuun staattorin esimieheltä tulleiden puhelinohjeiden mukaisesti. Olisi ollut helppoa sanoa, etten osaa tehdä työtä, koska en de facto ollut sitä koskaan aiemmin tehnyt. Positiivisuuden uskalluksella uskalsin kuitenkin tarttua haasteeseen ja staattorin vaihdossa onnistuminen oli lopulta yksi kesän palkitsevimpia hetkiä. Hei, mä osasin! Valitettavasti aina en muista asennoitua tällä tavalla mahdollisuuksia kohtaavasti, vaan jättäydyn suosiolla sivuosaan. ”Olen vain kesätyöntekijä, kyllä noi muut hoitaa”. Seminaarin jälkeen muistan taas (ainakin hetken) positiivisuuden ja uteliaisuuden voiman.
Toinen Esa Saarisen positiivisuutta korostava ajatus on, että hän uskoo jokaisessa ihmisessä olevan sellaista hyvää, joka ei näy päällepäin. Tämä auttaa joskus, kun paperitehtaan valvomossa kohtaa ihmisiä, joille työ ei näyttäydy monen kymmenen vuoden jälkeen kovinkaan innostavana. He eivät välttämättä kiinnostu myöskään valvomossa kemikaalitoimittajan asussa pyörähtävästä kesätyöntekijästä millään muotoa. Kuitenkin heillä kaikilla on valtava määrä tietoa prosessin toiminnasta. Valtava määrä tietoa, joka varmasti voisi auttaa kesähessua kuin kesähessua olemaan parempi työntekijä. Kaikkia tietoja ei tarvita joka päivä, mutta toisaalta pienikin tiedonmuru voi poikkeustilanteessa osoittautua kultaakin kalliimmaksi. Kannattaisiko heiltä kysyä prosessin toiminnasta? Olen kerran uskaltanut näin tehdä ja saanut kuulla puolen tunnin innostuneen selostuksen mekaanisen massan valmistusprosessista. Se ei välittömästi auttanut minua suorittamaan työtehtävääni (näytteiden kerääminen prosessista) paremmin tai tehokkaammin, mutta se sai minut innostumaan enemmän töistäni. ”Ai, tämän takia otan näytteet nimenomaan tästä, tästä ja tästä!” Voin suositella rohkeaa kysymistä kaikille!
Samaa ajatusmallia voi soveltaa myös esimiestensä kanssa. Kaikki esimiehet eivät välttämättä ole organisaation supliikkimiehiä, mutta se ei tarkoita ettei heilläkin olisi valtavasti tietoa työtehtävistä ja prosesseista. Uskallan väittää, että useimmat esimiehet arvostavat kesätyöntekijän oppimisenhalua ja rohkeaa kysymistä, vaikka kysymys paljastaisikin ammottavan aukon kesätyöntekijän prosessin tuntemuksessa. Ainakin se aukko on kysymyksen jälkeen paikattu.
Tulenkantajat-seminaari tarjosi siis ainakin minulle ajattelun avaimia moninaisille elämäni sektoreille; töihin, opiskeluun, perhesiteisiin ja parisuhteeseen. Ylipäätään seminaari lisäsi elämäniloani ja positiivisuuttani tavalla, joka heijastuu varmasti lähipiiriini. Turhauttavaa on ainoastaan se, etten osaa verbaalisesti kuvata kokemukseni runsautta sen ansaitsemalla tavalla. Onneksi seminaari tarjosi tähänkin ongelmaan ratkaisun.
Esa Saarinen näytti eräällä seminaariluennollaan klipin Nelson Mandelasta kertovasta elokuvasta Invictus. Klipin keskustelussa Mandela toteaa itsensä ylittämisen olevan mahdollista hyödyntämällä toisten työtä. Esa Saarisen muotoilu asiasta on ”nousemalla jättiläisen harteille”. Kiitos siis Topi Jokinen, viisi kertaa Tulenkantajat-seminaariin osallistunut konkari, näistä harteista. Näistä viisaista, seminaaria kuvailevista sanoista.
”Pafos on kiihdytyskaista omaan ajatteluun. Se on ympäristö, jossa pääsee viikon ajan käsiksi omiin syvempiin, tärkeimpiin ajatuksiinsa, jotka arjen tehtävälistojen keskellä eivät tule pintaan. Pafos luo olosuhteet, joissa on helppo ajatella sitä, mitä todella ajattelee välittämättä siitä mitä muut minusta ajattelevat kun ajattelen näin. Päinvastoin, muilta saa tukea ja vastakaikua omiin ajatuksiinsa.
Miksi ajattelun ajattelu sitten on niin haastavaa? Se ei ole aina mukavaa tai helppoa. Tälläkin kertaa Pafoksella jouduin kasvotusten oman ajatteluni kanssa. On inhottavaa kohdata se tosiasia, että oma ajattelu on osin itseä rajoittavaa ja haitallista. Arjessa pakenen helposti näitä ajatuksia muihin askareisiin. Aina on näennäisesti jotain tärkeämpää tekemistä.
Pafoksella näiden ajatusten kohtaaminen mahdollistuu. Toisten ihmisten antama tuki, joka heijastuu jo heidän kasvonilmeistään, auttaa ajattelemaan kirkkaammin. Tätä ajattelua katalysoi E. Saarinen tavalla, johon uppoutuu kerta toisensa jälkeen. Ja mikään ei ole palkitsevampaa kuin huomata, miten oma ajattelu on kehittynyt ja että rajoitukset ovat muuttuneet mahdollisuuksiksi. Rajoittavat ajatukset eivät tietenkään lopu yhteen Pafokseen vaan ajattelun kehittyminen kestää koko elämän. Siinä ei tule koskaan valmiiksi, mikä on hienoa!
Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää. Voin vilpittömästi sanoa, että Pafoksen ansiosta elämäni on monin verroin parempaa ja olen iloinen ja syvästi kiitollinen siitä, että elämä on minut Pafokselle aikanaan johdattanut. Kiitos jälleen Esa Saarinen ja kaikki Tulenkantajat huikeasta matkasta!”
En olisi osannut sitä sen paremmin sanoa. Kiitos Esa Saarinen ja kaikki Tulenkantajat!
Bonks, hyvät ystävät!
– Superteekkari Paavo Vallas